Lainattuja ajatuksia taiteen tekemisestä....
Totte Mannes, Ars Gratia Artis 1983

ALKULAUSE

Tämän tekstin syntyyn on olemassa yksi ainoa syy: kuvataiteilijat puhuvat liian harvoin. Kuvataitelija esiintyy kuvissaan sellaisena kuin hän haluaa esiintyä. Hän hioo teoksiaan siinä missä kirjailija hioo tekstiään kunnes tulos hänen mielestään on kyllin hyvä maailmalle esitettäväksi. Hänellä ei ole tarvetta puhua eikä selittää, koska hänen kommunikaatiovälineensä on kuva. Kuitenkin tästä on seurannut, että kuvataiteilijaa tämän puhumattomuuden vuoksi ympäröi jatkuvasti omituinen salamyhkäisyyden ja väärinkäsitysten muuri. Olettamukset hänestä muuttuvat maasta toiseen ja tämän tästä hän saa kuulla mitä yllättävimpiä teorioita itsestään ja työstään.

Siitä, etteivät edes kuvataiteilijoiden puolisot tunne aviopuolisonsa ajatuksia, sain hiljan kaksi esimerkkiä. Espanjalaisille taiteilijoille ja heidän vaimolleen esitettiin filmi, jossa kuvataitelija kertoi ajatuksistaan työn aikana. filmin jälkeen vaimot ympäröivät kyseisen taiteilijan ja kiittivät häntä siitä, että tämä vihdoin oli kertonut edes vähän siitä, mitä heidän miehensä ovat työtä tehdessään vuosikymmenien kuluessa ajatelleet. Toisen esimerkin sain, kun mieheni luki Vincent van Goghin kirjeet veljelleen. Teksti, joka oli kuin peilikuva omista ja taiteilijaystävieni ajatuksista vaikutti mieheeni järkyttävästi, hän oli täysin typertynyt. Tällöin hän oli ollut naimisissa taidemaalarin kanssa kahdeksantoista vuotta.

Jos yleistäminen on vaarallista, niin seuraava teksti on täynnä vaaroja. – Minä en tunne noin, en tee tuolla tavalla, en allekirjoita tuota, saattaa nimi kuvantekijä sanoa. Mutta koska tekstin tarkoitus on olla rakentava, meidän kaikkien kuvantekijöiden työtä ja tuntemuksia erittelevä ja koska oletan, että useimmat kertomani asiat sittenkin koskevat useimpia kuvataiteilijoita, niin olen uskaltanut esittää asiat tässä yleistävässä muodossa.

Totte Mannes1982 Syntynyt Kajaanissa 1933 (Naistaiteilija asunut –65 lähtien ulkomailla)

Satunnaista ryhmätyötä lukuun ottamatta kuvataiteilija työskentelee yksin. Yksinäisyys on välttämätöntä: taiteilijaan on pakko sulkeutua keskittymisen kuplaan. Tällöin hän joutuu täysin tuntemuksiensa armoille, hän on kanssakäymisissä vain itsensä kanssa, hänellä on vapaus hurmioitua, riemuita, surra, murehtia.

Tämä vapaus-yksinäisyys on otollinen pohja niin taiteenteon aiheuttamalle nautinnolle kuin epävarmuuden tunteen synnyllekin. Häntä ei ole kiittelemässä eikä kannustamassa kukaan, hän ei nosta palkkaa ja hän on nykymaailmassa ainoa ammattilainen, joka maksaa elantonsa lisäksi näyttelykustannukset saadakseen esitellä työnsä tulokset ilmaisille katsojille. Ajoittain hänen on mahdotonta uskoa työnsä mielekkyyteen, hän näkee itsensä tragikoomisena hahmona.

Sittenkin hän pyrkii eteenpäin, sillä taiteenteon lopettaminen aiheuttaisi hänessä vielä suurempia traumoja kuin edellä mainitun pelleroolin läpivieminen. Hänen on pakko koettaa tuottaa uutta ja ennennäkemätöntä tietämättä miten maailma tulee vastaanottamaan sen. Eikä hän saa toistaa itseään, oman tyylisuuntansa sisällä hänen on aina edettävä, keksittävä uusia ratkaisuja, sillä liika toisto johtaa kulumiseen ja kuolemiseen. Siinä missä musiikki ja sanonnat kuluvat, siinä myös kuvat kuluvat. Kulunut teos ei synnytä vastaanottajassa minkäänlaisia assosiaatioita, joten se voidaan todeta kuolleeksi.

Ihminen voi kokea tätä tyytymättömyyttä itseensä ja olemaan myös mukavissa, tyydyttävissä olosuhteissa. Kuitenkin mukavuus on epäkreatiivisuuden patja, hyvinvointi ja varallisuus tuovat mukanaan perusturvan: itsetyytyväisyyden ja omahyväisyyden. Itseensä tyytyväinen ihminen ei tunne tarvetta luoda mitään koska hän on täydellinen ja sellaisenaan.

Tunneherkkyys on luomisen edellytys. Ajan mittaan taiteen tekeminen syventää tekijän herkkyyttä edelleen. Taiteilija kuuntelee itseään, hänen on pakko kaivautua itseensä yhä syvemmälle, eritellä suhdettaan määrättyyn värisävyyn, ja syytä suhtautumiseensa, ajatella muodon aiheuttamaa mielikuvaa ja syytä muodon syntyyn. Hän sommittelee järjellään ja ihmettelee kuka antoi järjelle ohjeet. Analysoidessaan työtään hän analysoi itseään ja päinvastoin.

Automaattisesti hänestä tulee vähitellen itsekeskeinen, - mutta harvoin itsekäs, eikä koskaan omahyväinen. Äärimmäisessä herkkyydessään hänen tunne-elämänsä on rikas ja ristiriitainen: onnistuessaan hän kohoaa korkeammalle kuin muut, epäonnistuessaan hän putoaa syvemmälle kuin muut. Hän tuntee aina olevansa rikkinäinen ihminen joka taiteellaan liimaa sirpaleita yhteen. Näin ollen taiteilija elää ihmiskunta mieltymysten ja oikkujen varassa. Ja tehdessään joskus hyvinkin epäoikeudenmukaisia valintojaan ihmiskunta kääntää haluamattaan taiteilijat toisiaan vastaan.

Mikään ulkopuolinen tunne ei saa olla luomistarvetta voimakkaampi. Suuret surut, ennen mainittu kateus, suuri rakkaus tai kiihkeä osallistuminen ulkopuoliseen maailmaan, kaikki nämä ajatuksia ja tunteita sitovat ainekset vievät tapahtumahetkellään kyvyn luoda hyvää taidetta. Taide on taiteilijaa voimakkaampi. Teos luo itse itseänsä, sen toteuttaa itse omia vaatimuksiaan ja maalarin sivellin vetää perässään maalarin elämää lisätehosteina senhetkiset tuntemukset.

…on edelleen olemassa kuvataiteilijoiden säälittävä ammattikunta, joka ei ole osannut järjestää asioitaan olenkaan? Kukaan ei ole vastuussa taiteilijasta, hän saa kuolla nälkään jos haluaa. Todellisen taiteilijan suhtautuminen rahaan on tunnepitoinen: hän on ylen määrin onnellinen saadessaan rahaa koska se helpottaa hänen elämäänsä. Mutta koska taiteenteko sellaisenaan on epärealistista työtä – moni ulkopuolinen ei sitä edes työksi myönnä – niin sen perusyllyke ei ole rahan tienaaminen eli saaminen, vaan antaminen.

…Se on syntynyt taiteilijan kautta kuin putkea pitkin imien matkalla osia tämän persoonallisuudesta ja valmistuttuaan se seisoo taiteilijan edessä uutena, itsenäisenä, omaperäisenä teoksena. Taiteilijan suhtautuminen tähän olioon on samantapainen kuin vanhempien suhtautuminen lapsiinsa. Taiteilija katsoo tuotettaan hellästi ja hän toivoo että sen puutteistaan huolimatta saisi osakseen maailmalla mahdollisimman paljon ymmärrystä ja rakkautta. Jokaisella vapaalla taiteilijalla on oma työtahtinsa. Yleistäen voidaan kuitenkin sanoa, että taiteilija työskentelee enemmän kuin ulkopuoliset aavistavatkaan. Kuvataiteen teko ei sido ajatuksia siinä määrin kuin kirjoittaminen. Kirjoittaja saattaa tietoisesti kirjoitta päässään vuorokaudet ympäriinsä; työn ollessa intensiivisimmillä hän elää elämäänsä sanojen avulla ja sanojen kautta, hän huomioi jatkuvasti, kuuntelee etsii vertauksia, hioo lauseita.

Maalari pystyy tietoisella tasolla irtautumaan työstään eli elämään elämäänsä näennäisen toimettomana. Mutta hän alitajuntansa kerää materiaalia maalauksiin, hänen silmänsä etsivät muotoja, perspektiivejä, valaistuksen synnyttämiä tunnelmia ja värien sulautumista toisiinsa; tiedottomasti hän kerää aineistoa työhönsä siinä missä kirjoittaja kerää sitä tietoisesti. Maalaamisprosessi ei ole samalla tavalla eriteltävissä kuin kirjoittaminen. Kyseessä ei ole ideoiden siirtäminen sanalliseen muotoon, vaan kuvalliseen. Ja se merkitsee hämärämpää aluetta, vertauskuvallista, vaikeaselkoista, tunneailahtelujen pohjalla liikkuvaa merkkikieltä. Tässä logiikka näyttelee mitätöntä osaa, työ syntyy etupäässä alitajunnasta nousevien tuntemusten kautta.

Maalaus alkaa usein selkeästä suunnitelmasta, mielikuvasta. Mutta jo ensimmäisten työtuntien aikana suunnitelma saattaa rikkoutua: maalauksessa on tapahtunut jotain asiaankuulumatonta, josta ei ole enää paluuta alkupisteeseen. Maalari joutuu tällöin eksyksiin, hän ei halua luopua tästä uudesta tuntemattomasta teoksesta, joka on syntymässä hänen edessään. Hän hapuilee pimeässä, häntä pelottaa, epäonnistumisen mahdollisuus on suuri. Paniikinomaisessa mielentilassa hänen kätensä maalaa kuin ruumiista irrallaan saaden ohjeita, joita hän itse ei tietoisesti anna. Alitajunta tekee taidetta käden kautta samalla kuin maalari katsoo toimitusta typertyneenä.

Vähitellen teoksessa – jos maalari suhtautuu siihen myötämielisesti, jos hänen mielialansa on rauhallinen ja valoisa – tapahtuu jotain: jokin kohta alkaa loistaa kauneutta. Tuo kaunis kohta suggeroi tekijän, hän saa siitä uutta intoa ja nyt hänen tajuntansa tulee apuun. Hän tietää nyt, että tuon kauniin kohdan antamien viitteiden mukaan hänen on jatkettava ja maalaus tottelee häntä; se muuttuu yhä kauniimmaksi ja sen tekijä yhä onnellisemmaksi ja näin he kaksi heijastavat onnistumisen aiheuttamaa autuutta toinen toiseensa ja lyhyen hetken, aivan lyhyen hetken maalari on onnellisin ihminen maan päällä.

 

 

 

saimaanrannanmaalari

painter by the lake Saimaa

Pekka Kämäräinen

Totte Mannes